EPÄTOSI

Oppitunti ajasta

Aika (lat. tempus, tunnus t) on yksi fysiikan perussuureista, jota mitataan SI-järjestelmän mukaisesta sekunneissa sekä sen lisäyksiököissä minuuteissa ja tunneissa. Tunnit kertaamalla saadan vuorokausia ja viikkoja, joista muodostuu kuukausia. Kaksitoista kuukautta puolestaan muodostavat maan kiertoliikkeeseen auringon ympäri perustuvan yksikön, vuoden.

Nämä ajan eri määriteet ovat tulleet tutuiksi, kun toukokuussa 2014 aloitin työni festivaalituottajana. Elämääni pestin saamisen jälkeen ovat rytmittäneet kymmenet ja taas kymmenet deadlinet, joista osa on asetettu minulle, useat olen itse asettanut itselleni ja kourallisen olen esittänyt tiimilleni ja festareiden tuleville kävijöille. Annettuja aikatauluja pitäisi pystyä noudattamaan, onhan ne usein annettu hyvissä ajoin etukäteen. Tästä huolimatta tuntuu, että tunnit ja päivät valuvat käsistä.  Teollisen vallankumouksen ja modernin ajan alussa aikakäsitystä leimasi lineaarisuus ja ennustettavuus, kun taas nykyisessä yhteiskunnassa valloillaan ovat non-stop-elämä ja 24/7-kulttuuri. Kaikilla on koko ajan kauhea kiire ja pula ajasta niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin, tulevaisuutta on vaikea ennustaa eikä aiemmilla saavutuksilla ole merkitystä, aikamme nopetutuu ja tulevaisuus kutistuu.

Kiire. On niin kova kiire.
Kiireessä et ehdi nähdä, et jaksa kuunnella, et pysty keskittymään.
Kiireessä et ehdi olla läsnä, et muista nautiskella, et jaksa ajatella.
Kiire. On niin kova kiire.
Mihin?
Vahvemmaksi? Paremmaksi? Viisammaksi? Onnellisemmaksi? Valmimmaaksi?

Kiire?”

Tälläkin hetkellä kirjoitan tätä tekstiä, teen festivaalinäytelmien aikataulua, palvelen asiakkaita, vastailen sähköposteihin, whatsuppaan ystävieni kanssa ja mietin illan suunnitelmia – päiviämme leimaa ajallinen samanaikaisuus, epälineaarisuus, katkonaisuus ja välittömyys. Eräs ystäväni sanoo kiireen olevan mielentila, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä suoritettavien tehtävien ja niille annettujen aikataulujen kanssa. Inhoan kiirettä, mutta samalla olen loistava luomaan sen itselleni.

Ylikivojen festarteiden alkuun on aikaa 9 viikkoa, kolme päivää ja suurin piirtein viisi tuntia, mitä ennen olisi tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Festivaalit itsessään kestävät karkeasti laskien 40 tuntia ja nyt minun pitäisi mahduttaa tuohon 40 tuntiin 20 tuntia näytelmiä, 60 tuntia näytelmien pystytystä ja purkua, iltaohjelmia, nukkumista, syömistä ja päätöstilaisuutta. Voisikohan tämä myöhäismodernin yhteiskunnalle tyypillinen ajan akseleraatio tulevaisuuden kutistumisineen joko lisätä tunteja käytettävissä oleviin vuorokausiimme tai kutistaa siihen sullottavien tuntien kestoa? Vai pitäisikö minun palata aikataulujeni käsittelyn kanssa hieman ajassa taaksepäin ja hoitaa yksi asia kerrallaan?

 

Aika hämmentynein terkuin,

Henna

Posted in Blogi.